Välillä elämässäni on ystävä joka on tärkeä ja pitää minut pinnalla. Mutta aina tulen pettymään. Aina, vaikka ystävä vaihtuisikin.
En enää osaa oikein tehdä tai sanoa mitään. Elämä menee hyvin niin pitkään kun minuttaas tiputetaan kalliolta alas ja saan kolhuja.
Välillä tuntuu, että haluaisin jäädä makaamaan sinne kuilun pohjalle. Mutta jostain aina kaivan voimat ja kiipean takaisin.
Kaikkien kokemieni koettelemuksien jälkeen tulee aika, kun ei vain jaksa.
Haluaisin linnoittutua täydellisesti kotiin. En pitäisi yhteyttä keneenkään. Nukkusin.
Tämän päivän syyttelyt saivat aikaan hyvin rajun paniikkikohtauksen. Nyt haluaisin vain painua sängyn pohjalle ja nukkua.
Voikun voisi olla vielä lapsi. Ei olisi turhia huolia. Ei tietäisi mitään tapauksista jotka satuttavat henkisesti.
Ala-asteen henkisestä kiusaamisesta on jäänyt haavoja, jotka ovat vieläkin suht tuoreita.
Nyt oman suvun kanssa riitely on upottamassa minut suohon. Rämpiminen sieltäkin vie voimia. Niitä voimavaroja, joita ei muutenkaan paljoa ole.
Taas joudun jättämään hyvästit ihanalle ystävälleni. Ystävälle, joka on aina jaksanut kuunnella murheitani ja tukenut. Ei tähän mun elämään enää paljon ihmisiä jää.
Olen niin totaalisen kyllästynyt siihen, että minua uhkataan sillä, etten saisi mennä kotiin. Uhataan, etten saa mennä oman äitini luokse. Ihminen, joka minut on tähän maailmaa saattanut on maailman tärkein asia. Eikä uhkausta antanut äiti vaan sisko.
En ymmärrä miten aina saan itseni tällaiseen tilanteeseen. Olen vasta oppinut kunnioittamaan itseäni ihmisenä. Oppinut tekemään kuten itse parhaaksi näen.
Elämä ei ole ruusuilla tanssimista...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti