Mä olen jollain tapaa niin väsynyt olemaan kaikkien tuki ja turva. Se kuunteleva osapuoli. Kaikki ei todellakaan ymmärrä kuinka yksin mä oon. Varmasti jokainen on jossain vaiheessa huomannut olevansa yksin. Tavalla tai toisella. Mutta kun huomaat olevasi yksin joka päivä viikossa, kuukaudessa ja vuodessa, ei mikään ole hyvin.
Loppujen lopuks mä vaan oon ihan täysin yksinäinen. Vaikka ulospäin
saattaa näyttää siltä että mulla menee niin helvetin hyvin yms. Mut
loppujen lopuks mä oon Yksin. Joo mulla on mies ja lapsi, mutta ei mulla
ole ystävää jonka kanssa olla ja jolle kertoa kaikkea. Ja joka
varsinkin olis valmis tulemaan mun luokse kun mulla on paha olla. Jolle
soittaa ja itkeä. Jotenkii mä oon niin loppu ihmisiin, jotka kaipaa mun
seuraa vain kun ei ole muita saatavilla. En minä oo mitään kertakäyttö
kamaa jonka voi hylätä kun ei enää tarvii.
Voi kun joskus tulisi joku ihan tosissaan mun luo ja kysyin miten mulla oikeesti menee. Onko mulla ihan oikeesti kaikki hyvin.
Ei mun elämässä nykyään ole kuin työ (kohta koulu), lapsi ja kotityöt. Ja mies, josta tuntuu hirveen hankalalta olla kun itken ja puran kaiken sille. Joo, Kyllä käyn kerran kuussa juttelemassa mielenterveysneuvojalle mutta ei sekään oo sama asia kuin puhua ystävälle. Mä en toisaalta ees muista enää mitä on jutella ystävälle.
Mitä on käsitys "paras ystävä". Joo oli mulla kerran semmonen, mutta kaikki muuttu kun Ukko synty. Kaikki ne viimesetkin ns. kaverit hävis. Eihän minun ikäset sinkut/perheettömät ymmärrä miten vaikea minun on lähteä minnekkään ilman poikaa. Jos kukaan ei ole huomannut se on nykyään hieman helpompaa kun poika on isompi ja voin/uskallan laittaa sen yökylään jopa kahdeksi yöksi.
Mä ihan tosissaan tarviin jonkun muunkin kuin Ukon, Mikon ja 4 seinää.
Vaikka olen töissä kaupan kassalla ja näen ihmisiä päivittäin paljon, ei se ole sama asia kuin olla kahden jonkun kanssa ja jutella. Ja joo tiiän, oon vaikee ihminen puhumaan kun olen menettänyt mun luottamuksen. Niin moni ihminen on särkeny mun sydämen ystävyydessä.
