Luottamus takaa pettymyksen

On ihmellistä miten luottamus toiseen ihmiseen voi loppua hetkessä. Elämäni aikana olen aina joutunut pettymään turhiin lupauksiin. Oli kyseessä kuinka läheinen henkilö. Kun joutuu pettymään yhä uudelleen ja uudelleen ei enää luota ihmisiin. Tuntuu jo siltä etten voi puhua asioistani kenellekkään. Tähän liittyy jälleen pelko pettymyksestä. Pelko luottaa ihmisiin. Pelko tulla jälleen petetyksi.
Ystävyys voi olla suoraan sanottuna perseestä. Miksi ihmeessä luottaisin ihmisiin, jotka eivät ole luottamukseni arvoisia?
Ehkä en enää puhu asioistani kenellekkään. Se olis helpointa. Ei tarvitsisi enää pettyä. Eläisi kuin ei muita olisikaan.

Minä ylhäisessä yksinäisyydessäni unelmien pilvilinnassa.

Saisinpahan olla rauhassa kaikelta turhalta paskalta!

ystävyys on yksipuolista.

Välillä elämässäni on ystävä joka on tärkeä ja pitää minut pinnalla. Mutta aina tulen pettymään. Aina, vaikka ystävä vaihtuisikin.
En enää osaa oikein tehdä tai sanoa mitään. Elämä menee hyvin niin pitkään kun minuttaas  tiputetaan kalliolta alas ja saan kolhuja.

Välillä tuntuu, että haluaisin jäädä makaamaan sinne kuilun pohjalle. Mutta jostain aina kaivan voimat ja kiipean takaisin.
Kaikkien kokemieni koettelemuksien jälkeen tulee aika, kun ei vain jaksa.

Haluaisin linnoittutua täydellisesti kotiin. En pitäisi yhteyttä keneenkään. Nukkusin.
Tämän päivän syyttelyt saivat aikaan hyvin rajun paniikkikohtauksen. Nyt haluaisin vain painua sängyn pohjalle ja nukkua.

Voikun voisi olla vielä lapsi. Ei olisi turhia huolia. Ei tietäisi mitään tapauksista jotka satuttavat henkisesti.
Ala-asteen henkisestä kiusaamisesta on jäänyt haavoja,  jotka ovat vieläkin suht tuoreita.
Nyt oman suvun kanssa riitely on upottamassa minut suohon. Rämpiminen sieltäkin vie voimia. Niitä voimavaroja, joita ei muutenkaan paljoa ole.
Taas joudun jättämään hyvästit ihanalle ystävälleni. Ystävälle, joka on aina jaksanut kuunnella murheitani ja tukenut. Ei tähän mun elämään enää paljon ihmisiä jää.

Olen niin totaalisen kyllästynyt siihen, että minua uhkataan sillä, etten saisi mennä kotiin. Uhataan, etten saa mennä oman äitini luokse. Ihminen, joka minut on tähän maailmaa saattanut on maailman tärkein asia. Eikä uhkausta antanut äiti vaan sisko.
En ymmärrä miten aina saan itseni tällaiseen tilanteeseen. Olen vasta oppinut kunnioittamaan itseäni ihmisenä. Oppinut tekemään kuten itse parhaaksi näen.

Elämä ei ole ruusuilla tanssimista...

Eräänlainen ahdistua ja paha olo...

Haluan nähdä erään hyvän ystäväni viimeistään huomenna. Ilmoitin asiasta. Kysymys oli miksi? Jäin miettimään asiaa enkä osaa pukea tunteita sanoiksi. Voi vain sanoa, että on tarve...
Nytkin hiukan itkuisin silmin, tätä kirjoittaessa pelkään. Ahdistun. Panikoin.
Elämä ei koskaan ole ollut tai tule olemaan reilua kaikille. Ei minulle tai muillekkaan. Osa ihmisistä ymmärtää miten osa minusta on lähellä kuolla. Hyvin lähellä.
Taas sama kaava. Pelko, ahdistus, paniikki.

Tavallaan uskon, ettei ystäväni ymmärrä mitä sotaa itseni kanssa käyn. Romahdus voi olla lähellä.
Saat tärkeän ihmisen takaisin elämääsi ja olet vaarassa menettää hänet uudelleen. Ja aina uudelleen.
Minun elämässä tämä menettämisen kierre on jo turhankin tuttua. Kyllästymiseen saakka. Eikä ihmiset jaksa ymmärtää, miksi käyn "turhaa" taistelua.
Ehkä se on teidän mielestä turhaa. Mutta minä pidän nykyään kiinni omista päätöksistäni, enkä yritä miellyttää muita. Elämä on kuitenkin liian lyhyt turhiin riitoihin ja tappeluihin. Päätän aikuisena ihmisenä itse ystävistäni.

Minä olen tämmöinen ja jos ei kelpaa tuossa on ovi...