Lasten mielenterveys ongelmat

Googlettelin tässä yön pimeinä tunteina ja ahdistuksissani lasten mielenterveys ongelmia. Minulla on siis pieni etiäinen, että oma poikani 5v on perinyt minulta ahdistuksen ja paniikin. Olen tässä kirjaillu paperille ylös "oireita".

Meillä oli tässä tilanne, joka laittoi minut epäilemään näitä kahta. Ukko tuli hysteerisenä minun luokse ja sano ettei voi/uskalla mennä pöntölle, kun sitä vettä on vähän. (Ehkä sentin normaalia matalammalla). Kehoitin, kuitenkii menemään vessaan. Sanoin, ettei se vesimäärä siellä mitään haittaa. Tilannehan sitten päättyi niin, että tarpeet tuli housuun.

Ukko on aina ollu hirveän herkkä lapsi. Uudet asiat on maailman loppu. Menee paniikkiin, jos ei saa ulko-ovea auki kun on menossa ulos. Nukkuu hyvin levottomasti. Pelkää suunnattoman paljon pimeää. Huoneen ovi ei saa olla kiinni kun menee nukkumaan. Itkee hysteerisenä, tärisee ja valittaa huimausta. Ja näitähän on vaikka kuinka paljon..

Mieleen tulee ensimmäisenä pakko-oireinen ahdistuneisuushäiriö. Eniten huolettaa se miten mun lapsi voi. Huomenna pidetään yhdessä pieni keskustelu tuokio ja tehdään jotain kivaa yhdessä. Eli mennään askartelu iltaan.

Vaikka itse olenkin nyt tosi väsynyt ja voimaton, pyrin silti tukemaan lapsiani kaikessa mahdollisessa. Tätä mun kolmen koplaa mää rakastan niin mahottoman paljon. <3

Sammuttakaa minut

Voi kun joku vois vaan sammuttaa mun aivot. Taas olen alkanu huolehtimaan muiden jaksamisesta oman jaksamisen sijaan. Mikä siinä on niin vaikeaa ajatella, että ne ei ole minun huolen aiheita. Tätä tahtia vedän itseni taas täysin uuvuksiin. Tälle päivälle on kohtauksiakin ollut ihan tarpeeks. Tälläkin hetkellä puskee päälle. Ai että mä olen niin lopen uupunut näihin mt ongelmiin. Ihmiset, jotka itse eivät ole käyny läpi tätä helvettiä, eivät myöskään tiedä minkälaista taistelua käyn pääni sisällä. Yritän huolehtia lapsista, miehen hyvinvoinnista, kodin kunnossa pidosta, ystävien tukemisesta ja kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Pienen ihmisen voimavarat ei näytä kestävän loputtomiin. Vaistoin käymisiä toinen toisen perään. Huoli läheisistä. Huoli itsestä. Olen nyt pitänyt mieliala päiväkirjaa muutaman päivän. Ei siinä noita hyviä päiviä paljoo ole. Itseasiassa ei yhtäkään. Olo heittelee hyvän ja huonon välillä pitkin päivää. Ensin voin olla täysin iloinen ja pirteä, kun taas viiden minuutin päästä täysin uupunut.

Olen näitten vuosien aikana kasvattanut kovan kuoren. Hyvin harva on päässyt siitä läpi ja saanut mun täyden luottamuksen. Kerron kyllä asioista aivan avoimesti. Mistä nyt voikin puhua, mutta lopulliset tunteet päästäb valloilleen kotona kun olen yksin. Harvoin romahdan edes miehen edessä. Muutama kerta on näiden kuuden vuoden aikana ollut. Mieheen luotan kyllä täysin. Tiedän, ettei tahallaan loukkaa tai satuta. Silti on pirun vaikeaa näyttää oma heikkous...

Sairaan kaunis

Tulin nyt tänne kirjoittamaan pitemmälti henkisestä kivustani. Milloin se alkoi ja kuinka jaksa.

Koko ala-asteen olin kiusattuna. Olin aina SE Hartikaisen tyttö. Kutos luokalla alkoi näkymään ensimmäisiä masennus oireita. Aloin viiltelemään itseäni. Se kipu toi läpi edes jotain tunteita. Kaikki viha, väsymys ja itseinho on purettuna tuohon käteen.

Muistelen saaneeni ensimmäisen paniikkikohtauksen 12-vuotiaana koulun retkellä. Olimme jossain hävittäjä koneita katsomassa. Minulla oli kurja olo, joten olin mennyt jo linja-autoon istumaan. Muistan vieläkin elävästi sen oakokauhun tunteen. Olin yksin ja peloissani. Tuntui, etten saa happea. Ahdisti.

Siirryttiin sitten yläasteelle. Uusi koulu, uudet luokkakaverit ja vanhat viholliset. Seiska luokan ensimmäiset 2jaksoa meni hyvin. Opiskelin kuten kuuluukin. Siitä se alamäki taas alkoi. Rupesin lintsaamaan, koska en halunnut kouluun. Monet uusistakin luokkakavereista aloitti kiusaamisen. "Huora", "vittu sä oot tyhmä", "koitat sä olla jotenkii erityinen?". Vieläkin voin siis kuulla lausahdukset päässäni. Sana sanalta minun itsetunto tuhoutui. En pitänyt  itseäni enää minään.

Näistä tapahtumista päästään raivokohtauksiin. Tilanne ruotsin tunnilla sai käänteen, kun luokallani olleet tytöt kuiskuttelivat keskenään minusta. Menetin kontrollin ja viskasin pulpetin seinään ja huusin tytöille jotain. Juoksin ulos luokasta ja sain rajun paniikkikohtauksen. Autokyydillä terveyskeskukseen nappaamaan diapamia.

Koulun ansiosta menin terapeutille. Koululla siis pidettiin palaveria kiusaajien kanssa. Toisessa palaverissa oli mukana rehtori, terveydenhoitaja, äiti ja luokanvalvoja.

Ensimmäinen käyntikerta mielenterveystoimistossa oli pelottava. En muutenkaan pidä sosiaalisista tilanteista ja nyt mun piti kertoa ongelmistani tuntemattomalle. Ensimmäisillä käyntikerroilla diagnosoitiin keskivaikea masennus ja paniikkihäiriö. 13 vuotiaana aloitin ensimmäisen lääkityksen. Alussa kävin parin viikon välein juttelemassa, kunnes siirryttiin kerran kuukaudessa käynteihin. Pahimmat paniikit ja masennus alkoi pikku hiljaa hiipua. Kunnes oirehdinta loppui kokonaan. Muutamaan vuoteen en käynyt terapiassa. Asiaa saattoi myös auttaa mieheni löytäminen. Esikoisen syntymän jälkeen 2010 halusin aloittaa lääkityksen uudestaan.

Koko yläaste ajan kipuilin. Juoksin lääkäriltä toiselle. Aloitin 2005 ja viimein sain diagnoosin 2008. Kipuilin paljon. Lähinnä oikeaa lonkkaa. Lääkärit epäili kaikkea reumasta, limapussin tulehdukseen. Mutta lopulta magneettikuvista löytyi pullistuma joka painaa iskiashermoob.

Pari vuotta meni ihan normaalisti. Kunnes 2012 paniikki palasi rajumpana kuin koskaan. Luulin kuolevani oikeasti. Pyysin jopa miestäni soittamaan ambulanssin. Jota ei kyllä koskaan tarvinnu soittaa. Seuraavana päivänä soitin itkien terapiaan aikaa ja sainkin ajan jo seuraavalle päivälle. Lääkitys vaihdettiin ja kontrolli käyntejä useammin. Todettiin ahdistuneisuushäiriö. Siitä lähtien kohtaukset on ollu aikalailla joka viikkoinen vieras. 2012-2013 ramppasin lääkäreillä kauheiden selkäkipujen takia. Magneetti kuvista löytyi uusi välilevyn pullistuma, joka on valinnut eri hermon puristettavaksi. Lisäksi sain diagnoosit lannelordoosi ja yliliikkuvat nivelet. Aloin syömään erilaisia kipulääkkeitä. Panacod ja tramalin. Motifene yms. Mistään ei tuntunut olevan apua. Tramal virkisti niin paljon etten nukkunut kahteen vuorokauteen. Motifene sattui mahaan. Kävin jopa kipupolilla ottamassa piikkejä selkäytimee. Lopulta aloin käyttää norspanin kipu laastareita. Harvemmin näin nuori niitä tarvitsee. Siitä huomaa mun kiputason. Syksyllä 2014 lopetin lääkitykset raskauden vuoksi.

Raskausaikana kohtauksia alkoi tulla uusissa tilanteissa. Koulun ruokala, autolla ajaessa tai oikeastaan ei se kohtaus koskaan aikaa tai paikkaa ole mulla kattonu. Nyt olen vaipunut takaisin masennuksen pauloihin. Paniikki on päällä melkein koko ajan. Ahdistaa. Pelottaa. Toivon, että vielä jonain päivänä mä nousen täältä tuhkasta. Ihan jo pelkästään tän mun perheen takia. Nä en tiiä missä mä oisin ilman miestäni. Tai ilman lapsia.

Toivon, että tästä mun tarinasta on jollekkin apua. Vaikka elämä on potkinu mua päähän, oon aina jaksanu nousta maasta takaisin jaloilleni.

Ugh. Olen puhunut.