Tulin nyt tänne kirjoittamaan pitemmälti henkisestä kivustani. Milloin se alkoi ja kuinka jaksa.
Koko ala-asteen olin kiusattuna. Olin aina SE Hartikaisen tyttö. Kutos luokalla alkoi näkymään ensimmäisiä masennus oireita. Aloin viiltelemään itseäni. Se kipu toi läpi edes jotain tunteita. Kaikki viha, väsymys ja itseinho on purettuna tuohon käteen.
Muistelen saaneeni ensimmäisen paniikkikohtauksen 12-vuotiaana koulun retkellä. Olimme jossain hävittäjä koneita katsomassa. Minulla oli kurja olo, joten olin mennyt jo linja-autoon istumaan. Muistan vieläkin elävästi sen oakokauhun tunteen. Olin yksin ja peloissani. Tuntui, etten saa happea. Ahdisti.
Siirryttiin sitten yläasteelle. Uusi koulu, uudet luokkakaverit ja vanhat viholliset. Seiska luokan ensimmäiset 2jaksoa meni hyvin. Opiskelin kuten kuuluukin. Siitä se alamäki taas alkoi. Rupesin lintsaamaan, koska en halunnut kouluun. Monet uusistakin luokkakavereista aloitti kiusaamisen. "Huora", "vittu sä oot tyhmä", "koitat sä olla jotenkii erityinen?". Vieläkin voin siis kuulla lausahdukset päässäni. Sana sanalta minun itsetunto tuhoutui. En pitänyt itseäni enää minään.
Näistä tapahtumista päästään raivokohtauksiin. Tilanne ruotsin tunnilla sai käänteen, kun luokallani olleet tytöt kuiskuttelivat keskenään minusta. Menetin kontrollin ja viskasin pulpetin seinään ja huusin tytöille jotain. Juoksin ulos luokasta ja sain rajun paniikkikohtauksen. Autokyydillä terveyskeskukseen nappaamaan diapamia.
Koulun ansiosta menin terapeutille. Koululla siis pidettiin palaveria kiusaajien kanssa. Toisessa palaverissa oli mukana rehtori, terveydenhoitaja, äiti ja luokanvalvoja.
Ensimmäinen käyntikerta mielenterveystoimistossa oli pelottava. En muutenkaan pidä sosiaalisista tilanteista ja nyt mun piti kertoa ongelmistani tuntemattomalle. Ensimmäisillä käyntikerroilla diagnosoitiin keskivaikea masennus ja paniikkihäiriö. 13 vuotiaana aloitin ensimmäisen lääkityksen. Alussa kävin parin viikon välein juttelemassa, kunnes siirryttiin kerran kuukaudessa käynteihin. Pahimmat paniikit ja masennus alkoi pikku hiljaa hiipua. Kunnes oirehdinta loppui kokonaan. Muutamaan vuoteen en käynyt terapiassa. Asiaa saattoi myös auttaa mieheni löytäminen. Esikoisen syntymän jälkeen 2010 halusin aloittaa lääkityksen uudestaan.
Koko yläaste ajan kipuilin. Juoksin lääkäriltä toiselle. Aloitin 2005 ja viimein sain diagnoosin 2008. Kipuilin paljon. Lähinnä oikeaa lonkkaa. Lääkärit epäili kaikkea reumasta, limapussin tulehdukseen. Mutta lopulta magneettikuvista löytyi pullistuma joka painaa iskiashermoob.
Pari vuotta meni ihan normaalisti. Kunnes 2012 paniikki palasi rajumpana kuin koskaan. Luulin kuolevani oikeasti. Pyysin jopa miestäni soittamaan ambulanssin. Jota ei kyllä koskaan tarvinnu soittaa. Seuraavana päivänä soitin itkien terapiaan aikaa ja sainkin ajan jo seuraavalle päivälle. Lääkitys vaihdettiin ja kontrolli käyntejä useammin. Todettiin ahdistuneisuushäiriö. Siitä lähtien kohtaukset on ollu aikalailla joka viikkoinen vieras. 2012-2013 ramppasin lääkäreillä kauheiden selkäkipujen takia. Magneetti kuvista löytyi uusi välilevyn pullistuma, joka on valinnut eri hermon puristettavaksi. Lisäksi sain diagnoosit lannelordoosi ja yliliikkuvat nivelet. Aloin syömään erilaisia kipulääkkeitä. Panacod ja tramalin. Motifene yms. Mistään ei tuntunut olevan apua. Tramal virkisti niin paljon etten nukkunut kahteen vuorokauteen. Motifene sattui mahaan. Kävin jopa kipupolilla ottamassa piikkejä selkäytimee. Lopulta aloin käyttää norspanin kipu laastareita. Harvemmin näin nuori niitä tarvitsee. Siitä huomaa mun kiputason. Syksyllä 2014 lopetin lääkitykset raskauden vuoksi.
Raskausaikana kohtauksia alkoi tulla uusissa tilanteissa. Koulun ruokala, autolla ajaessa tai oikeastaan ei se kohtaus koskaan aikaa tai paikkaa ole mulla kattonu. Nyt olen vaipunut takaisin masennuksen pauloihin. Paniikki on päällä melkein koko ajan. Ahdistaa. Pelottaa. Toivon, että vielä jonain päivänä mä nousen täältä tuhkasta. Ihan jo pelkästään tän mun perheen takia. Nä en tiiä missä mä oisin ilman miestäni. Tai ilman lapsia.
Toivon, että tästä mun tarinasta on jollekkin apua. Vaikka elämä on potkinu mua päähän, oon aina jaksanu nousta maasta takaisin jaloilleni.
Ugh. Olen puhunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti