Haluan nähdä erään hyvän ystäväni viimeistään huomenna. Ilmoitin asiasta. Kysymys oli miksi? Jäin miettimään asiaa enkä osaa pukea tunteita sanoiksi. Voi vain sanoa, että on tarve...
Nytkin hiukan itkuisin silmin, tätä kirjoittaessa pelkään. Ahdistun. Panikoin.
Elämä ei koskaan ole ollut tai tule olemaan reilua kaikille. Ei minulle tai muillekkaan. Osa ihmisistä ymmärtää miten osa minusta on lähellä kuolla. Hyvin lähellä.
Taas sama kaava. Pelko, ahdistus, paniikki.
Tavallaan uskon, ettei ystäväni ymmärrä mitä sotaa itseni kanssa käyn. Romahdus voi olla lähellä.
Saat tärkeän ihmisen takaisin elämääsi ja olet vaarassa menettää hänet uudelleen. Ja aina uudelleen.
Minun elämässä tämä menettämisen kierre on jo turhankin tuttua. Kyllästymiseen saakka. Eikä ihmiset jaksa ymmärtää, miksi käyn "turhaa" taistelua.
Ehkä se on teidän mielestä turhaa. Mutta minä pidän nykyään kiinni omista päätöksistäni, enkä yritä miellyttää muita. Elämä on kuitenkin liian lyhyt turhiin riitoihin ja tappeluihin. Päätän aikuisena ihmisenä itse ystävistäni.
Minä olen tämmöinen ja jos ei kelpaa tuossa on ovi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti