Vanhemmuus.

2009 heinäkuussa raskaustesti oli positiivinen. Tätä olimme odottaneet. Saisimme oman pienen vauvan. Kaikki eivät kuitenkaan olleet mielissään. Ikää minulla oli 17. Ensimmäiset 3 kuukautta oli pahimmat. Pahoinvointia ja oksentelua. Ensimmäiset liikkeet vatsassa olivat hassuja. Voi kun miehetkin voisivat tuntea ne ensi liikkeet. Sitten tulikin aika synnyttää. Kohta minulla olisi se oma lapsi. 10.4.2010 klo 12.05 syntyi pieni poikavauva. Sydän oli pakahtua onnesta. En voinut kuin itkeä. Siinä se oli. Minun poikani. Pari päivää synnytyksen jälkeen piti jutella sosiaalinaisen kanssa. Olinhan alaikäinen vielä. Onneksi hän oli sitä mieltä, että pärjään mainiosti. Sitä mieltä olin itsekkin. Vauva-aika oli nopeasti ohi. Tuli uhmaikä. Alkoi olla toivotonta, kun lapsi ei uskonut ja uhmasi koko ajan. Nyt on kulunut 4 vuotta. Uhma on pikku hiljaa menossa ohi. Huomenna 4-vuotis neuvola,johon täyttelin papereita. Kysymys kokemuksia vanhempana olosta aiheutti mietintää. Millainen äiti minä olen? Mielestäni hoivaava, rakastava ja turvallinen. Mutta tunteeko lapseni samoin? Nyt alkaa käsittämään, että olen vastuussa tuosta pienestä ihmisen alusta loppu elämäni ajan. Saan olla huolissani, yrittää ohjata ja neuvoa. Olla se turvallinen ihmine, jolle voi tulla puhumaan kaikesta. Kuten minä voin omalle äidilleni. Olemme pojan kanssa kumpikin hyvin temperamenttisia. Otamme usein yhteen. Toivottamasti murrosiässä ei tarvitsisi ottaa yhteen niin paljoa. Vaikka se onkin toiveajattelua. Haluan turvata oman lapseni tulevaisuuden. Toivon, ettei hän koskaan tule kokemaan mitään pahaa. Toivon, ettei häntä koskaan kiusata ja hän uskaltaa tulla kertomaan siitä minulle, jos näin tapahtuu.