Runo.

Katson peiliin, mitä nään.
Katsoo vastaan surusilmä tää.
Ei silmät itke vaan sielu tää,
joka tyhjiin kuorii jää.

Pimeitä aikoja kestänyt on,
pelottavia sanoja kohdannut.
Tuntenut pelkoa,
saanut ei selkoa,
kuka mitäkin tarkoittaa.

Tuntee surua peilikuvansa takia,
pää maassa asti laahaa perässä.
Kyynel silmäkulmaan pilkahtaa.
Ei ääntä pääse suusta ollenkaan.

Tuntee kylmää,
pelkoa syvää.
Turhaan ajattelee
rakkautta tyhjää.
Kaipaa muitakin silmiä,
kuin peilikuvansa pelkoa.
Kuka häntä koskaan on silmiin katsonut,
kuka häntä on koskaan kaivannut,
kuka hänet viereensä tahtoisi,
kuka hänet syvältä nostaisi.
Kuka hänen äänen kuulisi,
kuka häntä pois pelosta auttaisi,
hän huutaa, kukaan ei kuule,
hän pelkää kukaan ei auta.

Peilikuvakin syyttävästi tuijottaa,
hän pakottautuu silmiin katsomaan,
hän tahtoisi edes yhden ystävän,
joka syyttävin silmin häntä ei seuraisi,
ei valehtelisi,
eikä pakottaisi.
Joka hänestä ei juoruisi,
johon luottaisi.
Hän itkee itsensä uneen...


-------------